Välj ditt språk

Artiklar och nyhetsbrev

Olemme rajanneet Suomen Huiluseuran sisältöä vain jäseniemme käyttöön. Mikäli olet jo seuramme jäsen ja sinulta puuttuu vielä tunnukset sivuille, olethan yhteydessä jäsensihteeriimme. Jos et ole vielä jäsen, käy täyttämässä jäsenhakemuslomake 

Pe 29.05.2015, klo 19.00 
Emmanuel Pahud, huilu, Miguel Harth-Bedoya, joht, Helsingin kaupunginorkesteri  
Musiikkitalo, Helsinki 
Sallinen, Ibert, Brahms

 HKO:n kevätkauden viimeinen solisti, ranskalainen huilisti Emmanuel Pahud oli erittäin odotettu vieras, sillä tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän esiintyi Musiikkitalossa.

Jacques Ibertin konsertto huilulle ja orkesterille alkoi erittäin vakuuttavasti - Pahud ei jättänyt epäilyjen varaa sille, ettei hän olisi yksi tämän päivän tunnustetuimmista huilisteista. Pahud kykenee taivuttamaan sointiaan mihin tahansa suuntaan aina yhtä vaivattomasti.

Soitto on myös ennen kaikkea tarkkaa: fraasin ensimmäinen ääni syttyy heti ajallaan, jokainen nuotti kuuluu nopeissakin juoksutuksissa ja artikulaatio on sekä oktaavialasta että nopeudesta riippumatta aina yhtä selkeää - Pahud ei sorru epämääräisyyksiin vaan pitää kaikki langat käsissään kaiken aikaa. Tämä teknisesti vahva muusikko ei kuitenkaan tingi musiikista: laulunomaiset fraasit virtaavat luontevasti eteenpäin ja musiikillinen värimaailma on hyvin rikas. Konserton toinen osa Andante alkoi puhtaan yksinkertaisella äänellä, josta lähti muotoutumaan sulavia, joustavia fraaseja. Andante kärsi kuitenkin paikoin linjan katkonaisuudesta ja passiivisuudesta: osasta jäi puuttumaan hieman sitkoa ja suuntaa, mikä sai toisen osan tuntumaan pitkältä. Kolmannen osan käynnistyttyä oli kuitenkin ilmeistä, että Pahud viihtyy parhaiten nopeissa, virtuoottisissa kuvioissa, joissa hänen tekninen fasiliteettinsa pääsee esille.

Ylimääräisenä kappaleena Pahud soitti huilulle ja orkesterille sovitetun Lenskyn aarian Tsaikovskin oopperasta Jevgeni Onegin. Sointi virtasi vuolaana ja ääripianissimot saivat kuulijan keskittymään. Pahud on harvinainen huilisti siinä mielessä, että hän osaa ottaa yleisön haltuunsa ja esittää teoksen – joku voisi väittää hänen asennettaan turhankin ylimieliseksi, mutta ehkä tällainen avoin häpeilemättömyys on Suomessa jopa tervetullutta.